Lähtökohtaisesti tavumäärien ja painojen, eli metriikan pitäisi olla kunnossa, tai ainakin tekstin tulisi olla edes jossain määrin laulullista (eli kannattaa käyttää työmelodiaa ellei osaa laskea ja polkea). En mene tähän sen enempää, sillä olen kirjoittanut jo aiemmin oman postauksensa laululyriikan metriikasta.
Ei sovi kuitenkaan unohtaa että kaikkia sääntöjä voi paitsi rikkoa, myös varioida ;) Säkeistöjen ei tarvitse olla aina samassa järjestyksessä (voit vaikkapa aloittaa kertsillä tai b-osalla), eikä rimmaavien tai muuten yhteen soivien rivien tarvitse aina olla tavanomaisissa paikoissa, kunhan järjestyksessä on jonkinlainen logiikka.
Säkeistön riimit voi asetella vaikkapa siten että niiden parit löytyvät vasta seuraavasta säkeistöstä (samassa järjestyksessä 1,2,3..). Rakenteellisia variaatioita voi keksiä loputtomasti, jos niin haluaa. Tavanomaisuuksiin ei ole pakko jumahtaa.
Selkeä, ennalta-arvattava rakenne tietysti helpottaisi säveltäjän työtä huomattavasti, mutta ei välttämälttä johda persoonallisimpaan lopputulokseen. Tekijöiden välinen dialogi on sitä tärkeämpää, mitä erikoisempaa juttua ollaan tekemässä.
Toisaalta esim. tyypillisen suomalaisen iskelmän tekemisessä dialogia ei välttämälttä tarvita lainkaan: Painot ja tavut ovat niin selkeästi ja orjallisesti paikoillaan, ettei säveltäjälle jää rakenteista ja rytmityksistä juurikaan epäselvyyttä ja sanoitus ikään kuin "säveltää itse itsensä" (ja jos sanoittaja on käyttänyt tekstiä tehdessään jonkinlaista työmelodiaa, niin ei ole ollenkaan harvinaista että säveltäjän aikaan saama lopputulos muistuttaa sitä yllättävänkin paljon).
Helppous on kaksiteräinen miekka, sillä se saa joskus säveltäjän laiskistumaan ja tyytymään itsestään selviin ratkaisuihin. Pahimmassa tapauksessa sanoittajasta voi teoksen kuullessaan tuntua, ettei säveltäjä ole puhaltanut kappaleeseen mitään omaa. Silti iskelmäpuolella on varsin tavallista, että tiukasta muoto-opista poikkeavat lyriikat tulevat bumerangina takaisin.
Haastavampiin töihin ei välttämälttä viitsitä tai halutakaan polttaa aikaa. Se on toisaalta sääli, mutta toisaalta täysin ymärrettävää (kun biisejä tehdään paljon ja aikaa on rajoitetusti).
Jos sanoittaja haluaa haastavampia tekstejään sävelletyksi, kannattaa ehkä miettiä onko etätyöskentely alkuunkaan sopiva työtapa tekstien jalostamiseksi?
Itselläni on yksinomaan hyviä kokemuksia sessiotyöskentelystä: Parin säveltäjäkumppanini kanssa toimimme niin, että otan nipun tekstejä mukaan ja menen kylään, jonka jälkeen ryhdytään hommiin. Selitän säveltäjälle, mitä olen biisiä tehdessäni ajatellut ja kuinka tykkäisin sanat painottaa ja missä on kulminaatiopisteet.
Tämän jälkeen säveltäjä ryhtyy työhön ja saa multa välitöntä palautetta koko ajan. Ideoita pallotellaan ja tarvittaessa teen pieniä muutoksia tekstiin vielä tässäkin vaiheessa. Lopputulos on yleensä sellainen, että se miellyttää heti molempia osapuolia ja kappale tulee siten kerralla valmiiksi.
On myös tyypillistä, että ideoita pallotellessa kappaleeseen löydetään yhdessä jokin aivan uusi kulma, joka nostaa biisin ihan kokonaan toiselle tasolle! Lisäksi lauluja saattaa helposti syntyä kerralla useampikin, joten työ on siinä mielessä kustannustehokastakin.
*Sessiotyöskentely antaa sanoittajalle enemmän vapauksia kuin etätyöskentely, mutta molemmissa on puolensa: Jotkut saavat itsestään enemmän irti kammiossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti