Minua nauratti ja vähän punastuttikin välillä, mutta joukossa oli muutamia yllättävän hyviäkin. Lopulta aloin miettiä että miksi nuo muutamat poikkeukset toimivat edelleen?
Huomasin että suurin osa niistä teksteistä jotka vaikuttivat kaikkein hirveimmiltä (ja noloimmilta) raapusteluilta, olivat juuri niitä jotka olin kirjoittanut tunnemyrskyssä "minä"-muotoon, siten että myös päähenkilönä olin minä itse ja vielä tässä ja nyt eli preesensissä. Monet olivat jopa niin rehellistä tilitystä että alkoivat mennä jo parodian puolelle.
16-vuotiaan teinin "minä" on siis jo tämän päivän näkökulmasta aivan liian naivi, enkä enää pystynyt samaistumaan hänen puheisiinsa. Vika ei aina ollut edes siinä mitä hän sanoi, vaan siinä miten hän asioita käsitteli. Kuluneimmatkin kliseet olivat tuolloin vielä suuria oivalluksia. Se mikä silloin tuntui syvälliseltä, näytti nyt vain typerältä yleistämiseltä.
Toisaalta tulin ajatelleeksi että ehkä olen vain kasvanut kohderyhmästä ulos? Osaa näistäkin teksteistä voisin nimittäin kuvitella (pienin muutoksin) vaikkapa Kristiina Braskin suuhun. Hänen kohderyhmänsä voisi olla juuri sopivaa ikäluokkaa, vaikka itse saisinkin jo omista kliseistäni ihottumaa ;-)
Kun tarkkailin niitä tomivampia tekeleitäni huomasin, että "minä", joka oli asettunut sivusta tarkkailijan asemaan, olikestänyt selvästi paremmin ajan hammasta.
Kun päähenkilö, tai keskipisteessä oleva tapahtumasarja oli oman itsen ulkopuolella, on sitä ehkä ollut helpompi tarkastella kokonaisuutena. Lisäksi teksteissä, joissa lähtökohtana on ollut jokin todellinen asia, on paperille tallentunut paljon tiedostamatontakin. Asioita jotka olivat pakottaneet tarttumaan kynään, mutta jotka itsekin vasta nyt, jälkikäteen tekstiä lukiessa, voi ymmärtää.
Sivustakatsojaksi asettautuminen, asettaa pääpainon kertojan sijaan tarinalle, jolloin lukija/kuulija voi keskittyä pelkkään sisältöön jos niin haluaa. Tällöin kuulijan ei välttämälttä tarvitse kokea fyysistä kertojaa (=artistia) mieleisekseen, kuten "minä"-muodon kanssa lähtökohtaisesti pitäisi olla. Riittää että kuulija pitää laulusta.
Ulkopuolista kertojaa onkin tullut eniten käytettyä juuri tapahtumien kuvaamiseen, silloin kun olen halunnut samalla ottaa niihin kantaa. Varsinkin punk-osasto on kestänyt tässä suhteessa hyvin, koska kannanoton kohteena olevat asiat eivät ole 90-luvun lopusta muuttuneet juuri miksikään.
Tällaista tänään. Saapi nähdä miltä tämän päivän tekstit vuosien päästä näyttävät :)
Tarina on hirvittävän kiva muoto laulun sanoitukselle, mutta tämä riippuu minusta musiikin lajityypistä. Näppärä fiilistely ja sanaleikittely toimii myös. Tosin fiilistelystäkin voi syntyä tarina kuulijan mielessä ja ehkä sen teho on juuri siinä.
VastaaPoistaPunkin kantaaottavuuden ajankohtaisuudesta näin museo-osastolaisena :)sanoisin, että 80-luvun alun punk-kappaleissakin on vielä joitakin tosi toimivia sanoituksia, vaikka musiikki musiikkina on menettänyt paljon viehätyksestään. Yritin hiljattain kuunnella vanhoja Ramones-kappaleita ja ihmettelin, että miksiköhän tästä joskus niin tykkäsin. Sen sijaan Clash toimi edelleen...
Jep... samaa mieltä. Ramones on jollain lailla melko teiniä musaa, mutta Clashin pojat kehittivät itseään ihan loppuun asti musiikillisesti ja se varmaan näkyy juuri siinä että aikuisenakin jaksaa siitä vielä innostua.
VastaaPoistaTarinattomuuskin silti voi tosiaan toimia ja tenhota. Juicen 3.30 on siitä hyvä esimerkki. Teksti kun on enemmän visuaalinen kuin tarinamainen. Kyseessä ei kuitenkaan ole hänen suurin hittinsä.
Suomen eniten teostokorvauksia kautta-aikain (ja joka vuosi edelleen) on kerännyt Paratiisi. Se on selkeästi tarina. Vieläpä kaikkein simppeleimmästä päästä.
Myös kaikkein kuuluisimmat beatles-kappaleet ovat tarinoita. NÄyttäisi jopa siltä että jos biisi on tarina, se saa olla vähän höttöäkin (kuten vaikka Göstalla), mutta tarinaton biisi pitää kirjoittaa megalomaanisen hyvin.
Mielenkiintoinen kyllä tuo Paratiisin suosio. Minussa se ei jostakin syystä ole koskaan herättänyt erityisempiä tunnetiloja, vaikka on pakko myöntää sen olevan sievä pieni tarina.
VastaaPoistaTuosta musiikin/sanoituksen kohderyhmästä tulee mieleen, miten paljon esittäjä voi vaikuttaa vaikka sanat olisivat jokaikistä välimerkkiä myöten samat. Esim. Rakkauden haudalla ei ole sama kappale Juicen esittämänä mikä se on Jonna Tervomaan esittämänä. Juice kolahtaa, Jonna ei, Juice laulaa sopivan rosoisesti aikuisena aikuiselle, Jonna valitettavasti kuulostaa "vain" herttaiselta (Jonnan äänestä pidän muuten kyllä, tykkäsin mm. niistä Pekka Kuusiston kanssa tehdyistä jutuista hirvittävästi).
Itselläni oli ainakin teininä ehdoton juttu se, että sanoitusta ei muuteta sen jälkeen kun se on valtavalla tuskalla puklattu paperille. Muutoin olisi kadonnut se joku mystinen "fiilis". Ehkä siinä on hieman perääkin, mutta joskus se fiilis on tainnut olla turhan monenkirjava mahtuakseen biisin tekstiin. Jonkun kerran kyllä onnistuin melko lailla kohilleen. Useimmiten tulos oli nolostuttavaa.
VastaaPoistaTarina...aloin miettiä sitä ja upposin hiukan suohon. Mietin että voiko sellaista hetken kuvaa sanoa tarinaksi? Juoneksi sitä ei oikein voi sanoa, mutta ehkä tarinaksi? Itse koen sellaisen hetken vangitsemisen henkilökohtaisesti tärkeimmäksi.