Kirjoittajan taisteluväsymysrutiini NRO 1: Huijaa itseäsi

Tänään, kuten joskus aiemminkin olen havahtunut siihen etten ole kirjoittanut viikkoon yhtään ainoata sanaa (paitsi asiakkaille töissä). 

Joka kerta kun avaan henkilökohtaisen, nahkakantisen muistilehtiöni, alan kokea huonoa omaatuntoa, koska en ole vielä siirtänyt digitaaliseen muotoon vanhojakaan kirjoitelmiani. Joku varmasti nyt sanoo että viikko on lyhyt aika, mutta minun kohdallani viikon blokki tarkoittaa, sitä että joku muukin (yleensä säveltäjä) joutuu odottelemaan.

Kirjoitan paljon käsin. Se johtuu siitä että se pakottaa itsekritiikin juuri oikealle tasolle. Kun teksti menee suoraan paperille, josta sitä ei voi deletoida tulee sanoja punnittua tarkemmin. Samanaikaisesti itsekritiikki ei nouse liian korkealle koska kuulakärkikynällä kirjoittaa mieluummin itsensä huonosta sanavalinnasta ulos, kuin alkaa sotkea sivulla jo olevaa tekstiä. Tämä taas johtaa usein yllättäviinkin lopputuloksiin ja hienoihin oivalluksiin; toimintatapa on verrattavissa useiden säveltäjien käyttämään metodiin, jossa sävellysprosessissa käytettäväksi työkaluksi valitaan jokin sellainen instrumentti joka on itselle verrattain vieras. Epätietoisuus pakottaa kokeellisuuteen!

Kun alan tuntea taisteluväsymystä runon tai proosan kanssa, saattaa laululyriikan timpuroiminen valmiiseen melodiaan tuntua yllättävän kevyeltä. Sama toimii päinvastoinkin. Itselläni luovuus on siis hyvin harvoin kokonaan off-tilassa, vaan yleensä vika on pikemminkin välineessä, jonka kautta sitä yrittää kanavoida ulos.

Muutaman kuukauden putki pelkän laululyriikan parissa saa sieluni huutamaan vapaata mittaa. Ikävä kyllä en aina näe tätä asiaa ajoissa, vaan kirjoitan itseni taiteellisen turhautumispurkauksen partaalle. Vasta kun huomaan että paperille tarttunut viimeisen tunnin aikana vain ****** alan ymmärtää mistä on kyse. Tunnustan että sitä ***** tulee kirjoitettua kuukausittain jopa useita sivullisiakin.

Takin tyhjetessä on hyvä muistaa että itseään voi huijata! Tässä, tätä blogia kirjoittaessani alan jo tuntea kuinka lyyrinen ilmaisu pyrkii ottamaan sisälläni vallan ja joudun kamppailemaan päätelläkseni tämän artikkelin, ennenkuin siirryn taas hulluttelemaan vapaamittaisten runojen parissa. Minun ei tarvitse kirjoittaa kovin kauaa informatiivista tekstiä, saadakseni taas kiinni inspiraatiosta runon tai proosan parissa. Toinen tyylilaji on lepoa toisesta.

Nyt siis runoilemaan, vai pitäisiköhän sitä oikein irroitella kunnon tajunnanvirran kanssa. Musiikkia soimaan, pää tyhjäksi ja paperi täyteen tekstiä. Aikaa 5 min.